Olen ollut keskiviikosta tähän päivään, sunnuntaihin, asti vanhempien luona mökillä netittömänä. Teki hyvää päästä pois kotoa joksikin aikaa, mutta tuntuu kyllä hyvältä olla taas kotona.

Mökillä on hyvä, kun en millään voi vain sulkeutua kuoreeni enkä jäädä passiiviseksi. Koko ajan on jotain tekemistä: ruokaa laitettavana, halkoja hakattavana, koiria ulkoilutettavana. On ollut pakko olla koko ajan aktiivinen ja tekemisissä ihmisten kanssa. Vaikka ne olivatkin vain omat vanhemmat, teki hyvää, kun oli pakko olla sosiaalinen.

Toisaalta olin ahdistunut koko visiitin ajan. Syömäni rauhoittavan lääkkeen annostusta pienennettiin juuri viikon alussa, joten ahdistukselle oli onneksi selkeä syy. Sinnittelin sitten koko reissun ajan alemmalla annostuksella, mikä olisi varmaan kotona ollut vaikeampaa.

Kokonaisuudessaan olen iloinen, että lähdin. Sain huomata, että keväällä jotakuinkin korjatut välit äidin ja minun välillä ovat edelleen ihan kunnossa. Tulemme toimeen, mutta tunnen kyllä, että paljon olisi vielä käsiteltävää. Pärjäsin poissa kotoa, joskin tutussa ympäristössä. Ja ylipäätään selvisin ahdistukseni kanssa. Mökillä en millään halunnut päästää mieltäni synkimpiin ajatuksiin, mutta nyt kotiuduttuani ne alkavat puskea päälle.

Tällä hetkellä olo on kovin ahdistunut. Tuntuu, etten oikein pysty palauttamaan muiden, kuten vanhempieni, minuun kohdistamia positiivisia tunteita. Ja sitten, kun huomaan yhden vian itsessäni, alan ajatella niiden kokonaismäärää, joka kasvaa mielessäni niin valtavaksi, että "eihän minusta ole mihinkään, olen huono, täysi p***a". Sitten tulevat ajatukset, kuten "minusta on vain harmia läheisilleni ja heidän olisi parempi ilman minua". Mutta samalla tiedän, että samoja ihmisiä satuttaisi suuresti, jos tekisin itselleni jotain. Syyllisyys, se pitää kasassa, kun ajatukset harhailevat liian pimeille poluille.