Pieniä tavoitteita

Tänään tuntuu olevan vähän parempi päivä kahden huonomman jälkeen. Uskaltauduin jopa ulos, kirjastoon ja ruokakauppaan. Se reissu täyttikin sitten puolet eilen illalla itselleni täksi päiväksi asettamistani tavoitteista. Vielä pitäisi imuroida ja tavoitteet olisi täytetty. En kyllä tiedä, uskallanko enää imuroida, kun solukämppikseni on jo tullut töistä kotiin. Pelkään häntä. Se on tietysti aivan älytöntä, mutta en voi sille mitään. Vaatii aina kauheasti rohkeutta mennä kämpän yhteisiin tiloihin, kun kämppikseni on kotona. Typerää.

En aio nyt ahdistua siitä. Tänään kun on muuten ollut lähes ahdistukseton päivä, en rupea sitä ehdoin tahdoin pilaamaan. Jos sitä tänään pärjäisi ilman tarvittaessa otettavaa rauhoittavaakin, se olisi jo aika hyvin. Saa nähdä, onhan tässä vielä kuusi tuntia aikaa ahdistua ennen nukkumaan menoa.

Mitäs tavoitteita sitä huomiseksi itselleen keksisi? Ruoanlaitto ainakin, söin tänään pois sunnuntaina tehdyn nuudelikeiton loput. En olekaan pitkään aikaan jaksanut laittaa kotona ruokaa. Jos sitä perunoita edes keittäisi. Sen imuroinnin voi kai suosiolla laittaa huomiseksi, en minä sitä saa tänään tehtyä.

Siinä on päivälleni täytettä. Surkeaa, kun ei enempään pysty.

Olen ollut keskiviikosta tähän päivään, sunnuntaihin, asti vanhempien luona mökillä netittömänä. Teki hyvää päästä pois kotoa joksikin aikaa, mutta tuntuu kyllä hyvältä olla taas kotona.

Mökillä on hyvä, kun en millään voi vain sulkeutua kuoreeni enkä jäädä passiiviseksi. Koko ajan on jotain tekemistä: ruokaa laitettavana, halkoja hakattavana, koiria ulkoilutettavana. On ollut pakko olla koko ajan aktiivinen ja tekemisissä ihmisten kanssa. Vaikka ne olivatkin vain omat vanhemmat, teki hyvää, kun oli pakko olla sosiaalinen.

Toisaalta olin ahdistunut koko visiitin ajan. Syömäni rauhoittavan lääkkeen annostusta pienennettiin juuri viikon alussa, joten ahdistukselle oli onneksi selkeä syy. Sinnittelin sitten koko reissun ajan alemmalla annostuksella, mikä olisi varmaan kotona ollut vaikeampaa.

Kokonaisuudessaan olen iloinen, että lähdin. Sain huomata, että keväällä jotakuinkin korjatut välit äidin ja minun välillä ovat edelleen ihan kunnossa. Tulemme toimeen, mutta tunnen kyllä, että paljon olisi vielä käsiteltävää. Pärjäsin poissa kotoa, joskin tutussa ympäristössä. Ja ylipäätään selvisin ahdistukseni kanssa. Mökillä en millään halunnut päästää mieltäni synkimpiin ajatuksiin, mutta nyt kotiuduttuani ne alkavat puskea päälle.

Tällä hetkellä olo on kovin ahdistunut. Tuntuu, etten oikein pysty palauttamaan muiden, kuten vanhempieni, minuun kohdistamia positiivisia tunteita. Ja sitten, kun huomaan yhden vian itsessäni, alan ajatella niiden kokonaismäärää, joka kasvaa mielessäni niin valtavaksi, että "eihän minusta ole mihinkään, olen huono, täysi p***a". Sitten tulevat ajatukset, kuten "minusta on vain harmia läheisilleni ja heidän olisi parempi ilman minua". Mutta samalla tiedän, että samoja ihmisiä satuttaisi suuresti, jos tekisin itselleni jotain. Syyllisyys, se pitää kasassa, kun ajatukset harhailevat liian pimeille poluille.

(Ennenaikaisia) opiskeluhuolia

Tänään ja eilen onkin sitten ollut vähän parempi olo, eilen tosin parempi kuin tänään. Jaksoin laittaa ruokaa ja uskaltauduin jopa keskustaan Yliopistoliikunnan venyttelytunnille. Tarkoituksenani oli myös tänään mennä keskustaan, tällä kertaa Unicafeen syömään, mutta en sitten jaksanutkaan. Silti mieliala on ollut tänään ihan ok.

Toivottomuus on kuitenkin vaivannut minua näinä kahtena päivänä. Tulevaisuus huolettaa. Ihan konkreettisestikin luentojen alkaminen taas syyskuussa huolettaa. Pelkään, että minusta ei ole opiskelemaan syksyllä. Sekä kognitiivisten kykyjen, erityisesti keskittymiskyvyn, heikentyminen, että sosiaalinen pärjääminen huolettavat. Jälkimmäinen ehkä edellistä enemmänkin, sillä luentotilanteet olivat tosi vaikeita minulle jo keväällä ennen kuin sairaalaan joutumisen takia jouduin kokonaan lopettamaan opiskelun.

Enkä ole enää varma edes siitä, olenko oikealla alalla. Opintojen aihe kiinnostaa minua, ei siinä mitään, mutta en tiedä, onko minulla mitään realistisia vaihtoehtoja mitä tulee opintojen jälkeiseen aikaan. Suurimmasta osasta alani opiskelijoita tulee tutkijoita, ja vaikka se olikin unelma-ammattinikin jossain vaiheessa, en enää usko, että minusta olisi tutkijaksi. En ole tarpeeksi itsevarma, esiintyjänä olen surkea, jatkuva epävarmuus stressaisi kohtuuttomasti ja niin edespäin.

Opiskelumotivaatio on aika hukassa, kun en tiedä, mitä haluan. Erityisesti, kun perfektionismi vaivaa tämän kaiken lisäksi. Helposti nostan vain kädet pystyyn ja luovutan tai alisuoriudun, kun en pysty saavuttamaan asettamiani (liian) korkeita tavoitteita. Mutta en minä osaa olla muunlainen.

Tuskin minä tässä vajaassa kahdessa kuukaudessa ehdin muuksi muuttuakaan. Ainakin jos vertaan nykyistä tilannettani siihen, millainen se oli kaksi kuukautta sitten toukokuun alussa, edistystä ei ole ihan kauheasti tullut. Silloin olin juuri pääsemässä kotiin psykiatriselta osastolta. Vähän osastolta pääsyn jälkeen toimintakykyni taisi jopa olla parempi kuin nyt, takapakkia on nyt kesäkuun aikana tullut aika paljon. Ainakin edistymiseni siihen verrattuna on tosi pientä. Nykyolostani siihen, että pärjään opiskelumaailmassa, onkin sitten hurjan pitkä matka. En jaksa uskoa, että saan kurottua sitä kiinni tässä ajassa.

Huolestuttaa, vaikka tiedän kyllä, etten saisi katsoa niinkään pitkälle tulevaisuuteen kuin kahden kuukauden päähän. Mutta en osaa muuta.

Huonoja päiviä

En minä ilmeisesti oikein osaa tätä, kun ei ole tullut kirjoitettua. On ollut pari huonoa päivää putkeen, hyvä kun sängystä pääsee ylös. Ruokakaupassa olen käynyt, kun on ollut pakko, mutta muuten olen pysytellyt sisällä.

Olen minä sentään yrittänyt kurottaa ulkomaailmaan. Soitin eilen kaverilleni, kun tunsin oloni yhtäkkiä tosi yksinäiseksi. Toivoin, että se olisi halunnut nähdä minua jo vaikka tänä viikonloppuna. Tai edes halunnut jutella jonkin aikaa puhelimessa. Se oli kuitenkin reissussa pohjoisessa (minun olisi pitänyt muistaa se), eikä ehtinyt jutella. Lupasi kyllä soitella alkuviikosta ja tavatakin minua joskus myöhemmin. Jotenkin en pysty luottamaan siihen, että se soittaa. Jollain tasolla tiedän kyllä, että ajatukset, kuten "ei kukaan halua tavata minua", ovat virheellisiä, mutta silti ne tuntuvat edelleen kauhean tosilta.

Ja vanhemmat soittivat, kutsuivat mökille. Kyllä minä sinne varmaan ensi viikonloppuna menen, mutta nyt en vaan jaksaisi sitä, että koko ajan täytyisi olla muiden ihmisten seurassa. Silloin pitäisi tsempata, yrittää näyttäytyä hyvinvoivana. Nyt en oikein koe itseäni hyvinvoivaksi.

En jotenkin vieläkään pysty näyttämään itseäni vanhemmilleni muuna kuin sinä aina pärjäävänä olentona, joka aiemmin teeskentelin olevani. Pystyn heille juuri ja juuri sanomaan jotain tyyliin, että nyt on huono päivä tai että nyt ahdistaa, mutta sitä pidemmälle en pääse. Olen edelleen hirveän lukossa. Usein en saa itsekään kiinni siitä, miksi minusta tuntuu siltä kuin tuntuu. Vielä vaikeampaa on lähteä kuvaamaan sitä jollekulle toiselle.

Aloitus

Alku aina hankalaa... Tämä on jo toinen yritykseni tämän blogin aloituksessa. Niin vaikeaa se on. Omaan paperiseen päiväkirjaan on helppo kirjoittaa, mutta kun teksti tulisikin muidenkin luettavaksi, heti alkaa nikotella. Olen pystynyt kirjoittamaan itselleni jo maaliskuusta lähtien käytännössä päivittäin, mutta nyt ajatus siitä, että teksti tulee muidenkin luettavaksi, vetää mielen jähmeäksi.

Minulle on kuitenkin blogin pitoa ehdotettukin, joten kai sitä pitää kokeilla. Tuskin minulla on mitään ihan uutta sanottavaa, elämäni aiheista on varmasti kirjoitettu jo sivutolkulla. En osaa nähdä elämääni kauhean mielenkiintoisena, tylsäähän tämä arki ilman töitä tai opiskeluja, sairaslomalla, on. Mutta kai sitä pitää kokeilla.

Mistäs sitten kirjoitinkaan tänään päiväkirjaani? Siitä, miten ruoanlaitossa on liikaa tekemistä, kun on jo kaksi ohjelmanumeroa päivässä. Siitä, miten pelkään, että vointini tulevaisuudessa romahtaa. Siitä, miten toivoisin voivani saada äidilleni samaa apua, jota itse olen saanut. Tällaista elämäni on: masennuksen takia on toimintakyky alhainen, usko itseen ja omaan tulevaisuuteeni heikko ja huoli kaikesta, mukaan lukien läheisistä, on suurta. Palaan näihinkin aiheisiin varmasti myöhemmin, jos tänne kirjoittamisesta nyt ylipäätään tulee mitään.