En minä ilmeisesti oikein osaa tätä, kun ei ole tullut kirjoitettua. On ollut pari huonoa päivää putkeen, hyvä kun sängystä pääsee ylös. Ruokakaupassa olen käynyt, kun on ollut pakko, mutta muuten olen pysytellyt sisällä.
Olen minä sentään yrittänyt kurottaa ulkomaailmaan. Soitin eilen kaverilleni, kun tunsin oloni yhtäkkiä tosi yksinäiseksi. Toivoin, että se olisi halunnut nähdä minua jo vaikka tänä viikonloppuna. Tai edes halunnut jutella jonkin aikaa puhelimessa. Se oli kuitenkin reissussa pohjoisessa (minun olisi pitänyt muistaa se), eikä ehtinyt jutella. Lupasi kyllä soitella alkuviikosta ja tavatakin minua joskus myöhemmin. Jotenkin en pysty luottamaan siihen, että se soittaa. Jollain tasolla tiedän kyllä, että ajatukset, kuten "ei kukaan halua tavata minua", ovat virheellisiä, mutta silti ne tuntuvat edelleen kauhean tosilta.
Ja vanhemmat soittivat, kutsuivat mökille. Kyllä minä sinne varmaan ensi viikonloppuna menen, mutta nyt en vaan jaksaisi sitä, että koko ajan täytyisi olla muiden ihmisten seurassa. Silloin pitäisi tsempata, yrittää näyttäytyä hyvinvoivana. Nyt en oikein koe itseäni hyvinvoivaksi.
En jotenkin vieläkään pysty näyttämään itseäni vanhemmilleni muuna kuin sinä aina pärjäävänä olentona, joka aiemmin teeskentelin olevani. Pystyn heille juuri ja juuri sanomaan jotain tyyliin, että nyt on huono päivä tai että nyt ahdistaa, mutta sitä pidemmälle en pääse. Olen edelleen hirveän lukossa. Usein en saa itsekään kiinni siitä, miksi minusta tuntuu siltä kuin tuntuu. Vielä vaikeampaa on lähteä kuvaamaan sitä jollekulle toiselle.
Olen minä sentään yrittänyt kurottaa ulkomaailmaan. Soitin eilen kaverilleni, kun tunsin oloni yhtäkkiä tosi yksinäiseksi. Toivoin, että se olisi halunnut nähdä minua jo vaikka tänä viikonloppuna. Tai edes halunnut jutella jonkin aikaa puhelimessa. Se oli kuitenkin reissussa pohjoisessa (minun olisi pitänyt muistaa se), eikä ehtinyt jutella. Lupasi kyllä soitella alkuviikosta ja tavatakin minua joskus myöhemmin. Jotenkin en pysty luottamaan siihen, että se soittaa. Jollain tasolla tiedän kyllä, että ajatukset, kuten "ei kukaan halua tavata minua", ovat virheellisiä, mutta silti ne tuntuvat edelleen kauhean tosilta.
Ja vanhemmat soittivat, kutsuivat mökille. Kyllä minä sinne varmaan ensi viikonloppuna menen, mutta nyt en vaan jaksaisi sitä, että koko ajan täytyisi olla muiden ihmisten seurassa. Silloin pitäisi tsempata, yrittää näyttäytyä hyvinvoivana. Nyt en oikein koe itseäni hyvinvoivaksi.
En jotenkin vieläkään pysty näyttämään itseäni vanhemmilleni muuna kuin sinä aina pärjäävänä olentona, joka aiemmin teeskentelin olevani. Pystyn heille juuri ja juuri sanomaan jotain tyyliin, että nyt on huono päivä tai että nyt ahdistaa, mutta sitä pidemmälle en pääse. Olen edelleen hirveän lukossa. Usein en saa itsekään kiinni siitä, miksi minusta tuntuu siltä kuin tuntuu. Vielä vaikeampaa on lähteä kuvaamaan sitä jollekulle toiselle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti