Tänään ja eilen onkin sitten ollut vähän parempi olo, eilen tosin parempi kuin tänään. Jaksoin laittaa ruokaa ja uskaltauduin jopa keskustaan Yliopistoliikunnan venyttelytunnille. Tarkoituksenani oli myös tänään mennä keskustaan, tällä kertaa Unicafeen syömään, mutta en sitten jaksanutkaan. Silti mieliala on ollut tänään ihan ok.
Toivottomuus on kuitenkin vaivannut minua näinä kahtena päivänä. Tulevaisuus huolettaa. Ihan konkreettisestikin luentojen alkaminen taas syyskuussa huolettaa. Pelkään, että minusta ei ole opiskelemaan syksyllä. Sekä kognitiivisten kykyjen, erityisesti keskittymiskyvyn, heikentyminen, että sosiaalinen pärjääminen huolettavat. Jälkimmäinen ehkä edellistä enemmänkin, sillä luentotilanteet olivat tosi vaikeita minulle jo keväällä ennen kuin sairaalaan joutumisen takia jouduin kokonaan lopettamaan opiskelun.
Enkä ole enää varma edes siitä, olenko oikealla alalla. Opintojen aihe kiinnostaa minua, ei siinä mitään, mutta en tiedä, onko minulla mitään realistisia vaihtoehtoja mitä tulee opintojen jälkeiseen aikaan. Suurimmasta osasta alani opiskelijoita tulee tutkijoita, ja vaikka se olikin unelma-ammattinikin jossain vaiheessa, en enää usko, että minusta olisi tutkijaksi. En ole tarpeeksi itsevarma, esiintyjänä olen surkea, jatkuva epävarmuus stressaisi kohtuuttomasti ja niin edespäin.
Opiskelumotivaatio on aika hukassa, kun en tiedä, mitä haluan. Erityisesti, kun perfektionismi vaivaa tämän kaiken lisäksi. Helposti nostan vain kädet pystyyn ja luovutan tai alisuoriudun, kun en pysty saavuttamaan asettamiani (liian) korkeita tavoitteita. Mutta en minä osaa olla muunlainen.
Tuskin minä tässä vajaassa kahdessa kuukaudessa ehdin muuksi muuttuakaan. Ainakin jos vertaan nykyistä tilannettani siihen, millainen se oli kaksi kuukautta sitten toukokuun alussa, edistystä ei ole ihan kauheasti tullut. Silloin olin juuri pääsemässä kotiin psykiatriselta osastolta. Vähän osastolta pääsyn jälkeen toimintakykyni taisi jopa olla parempi kuin nyt, takapakkia on nyt kesäkuun aikana tullut aika paljon. Ainakin edistymiseni siihen verrattuna on tosi pientä. Nykyolostani siihen, että pärjään opiskelumaailmassa, onkin sitten hurjan pitkä matka. En jaksa uskoa, että saan kurottua sitä kiinni tässä ajassa.
Huolestuttaa, vaikka tiedän kyllä, etten saisi katsoa niinkään pitkälle tulevaisuuteen kuin kahden kuukauden päähän. Mutta en osaa muuta.
Toivottomuus on kuitenkin vaivannut minua näinä kahtena päivänä. Tulevaisuus huolettaa. Ihan konkreettisestikin luentojen alkaminen taas syyskuussa huolettaa. Pelkään, että minusta ei ole opiskelemaan syksyllä. Sekä kognitiivisten kykyjen, erityisesti keskittymiskyvyn, heikentyminen, että sosiaalinen pärjääminen huolettavat. Jälkimmäinen ehkä edellistä enemmänkin, sillä luentotilanteet olivat tosi vaikeita minulle jo keväällä ennen kuin sairaalaan joutumisen takia jouduin kokonaan lopettamaan opiskelun.
Enkä ole enää varma edes siitä, olenko oikealla alalla. Opintojen aihe kiinnostaa minua, ei siinä mitään, mutta en tiedä, onko minulla mitään realistisia vaihtoehtoja mitä tulee opintojen jälkeiseen aikaan. Suurimmasta osasta alani opiskelijoita tulee tutkijoita, ja vaikka se olikin unelma-ammattinikin jossain vaiheessa, en enää usko, että minusta olisi tutkijaksi. En ole tarpeeksi itsevarma, esiintyjänä olen surkea, jatkuva epävarmuus stressaisi kohtuuttomasti ja niin edespäin.
Opiskelumotivaatio on aika hukassa, kun en tiedä, mitä haluan. Erityisesti, kun perfektionismi vaivaa tämän kaiken lisäksi. Helposti nostan vain kädet pystyyn ja luovutan tai alisuoriudun, kun en pysty saavuttamaan asettamiani (liian) korkeita tavoitteita. Mutta en minä osaa olla muunlainen.
Tuskin minä tässä vajaassa kahdessa kuukaudessa ehdin muuksi muuttuakaan. Ainakin jos vertaan nykyistä tilannettani siihen, millainen se oli kaksi kuukautta sitten toukokuun alussa, edistystä ei ole ihan kauheasti tullut. Silloin olin juuri pääsemässä kotiin psykiatriselta osastolta. Vähän osastolta pääsyn jälkeen toimintakykyni taisi jopa olla parempi kuin nyt, takapakkia on nyt kesäkuun aikana tullut aika paljon. Ainakin edistymiseni siihen verrattuna on tosi pientä. Nykyolostani siihen, että pärjään opiskelumaailmassa, onkin sitten hurjan pitkä matka. En jaksa uskoa, että saan kurottua sitä kiinni tässä ajassa.
Huolestuttaa, vaikka tiedän kyllä, etten saisi katsoa niinkään pitkälle tulevaisuuteen kuin kahden kuukauden päähän. Mutta en osaa muuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti